Pohdintoja Suomen maaseudun tulevaisuuden ympäriltä


Maaseudulla tapahtuu väestökatoa. Ihmiset hakeutuvat kasvukeskuksiin ja kaupunkeihin. Varsinkin nuoret ja työikäiset muuttavat maaseudulta. Maaltamuuton seurauksena harvaan asuttujen seutujen kaupat, koulut sekä muut palvelut kuihtuvat pois. Nämä palvelut keskittyvät väestömuutoksen myötä suurempiin taajamiin.


Olen viime vuosina yhä enemmän pohtinut tätä ongelmaa. Aluksi ajattelin että ehkä on vain hyvä, että maaseutu autioituu ja tämän myötä saisimme enemmän koskematonta luontoa. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen. Ympäristön saastuminen, sosiaaliset ongelmat ja moni muu ongelma ei vähene vaikka väestö muuttaa kasvukeskuksiin. Ihmisen geeneissä on tärkeänä biologisena viettinä ruoan hankkiminen. Usein kaupunkilaislapset eivät enää ymmärrä esim. mistä maito on peräisin ja kuinka maito on tölkkiin joutunut. Voiko olla terveellistä että tämä perustavaa laatua oleva biologinen vietti tukahdutetaan ja osallistuminen ruoan hankintaan ruohonjuuritasolla jää kokonaan pois? Katson olleeni etuoikeututtu, kun sain lapsena olla mukana hoitamassa tädin kanatarhaa, lypsää hänen lehmiään ja katsoa kuinka hän kirnusi voita.


Yli kymmenen vuotta sitten etsimme avovaimoni kanssa pientä maatilaa, johon voisimme muuttaa pienviljelijöiksi. Tarjontaa oli paljon, mutta myytävänä oli vain asuinrakennus sekä pihapiiriin jääneet ulkorakennukset, jotka olivat usein huonossa kunnossa. Näiden vanhojen maatilojen ennen ympäröineet pellot ja metsät oli myyty naapuriviljelijälle. Tässä piilee yksi ongelma niille, jotka haluavat maaseudulle takaisin. Nykyinen maatalouspolitiikka suosii suurtiloja ja viljelijät on koko ajan pyrittävä yhä suurempiin viljelyaloihin. Suurtilat ovat usein kalliita – onhan niiden pyörittämiseen sidottu suuret lainarahat. Lisäksi suurtilat vaativat suurta konekantaa. Iso modernin traktorin maksaessa uuden omakotitalon hinnan verran, ryhtyminen uusviljelijäksi on monelle mahdottomuus.


Ongelmaan kytkeytyy toinen vaikea asia, nimittäin tuet. Noin 40% viljelijöiden tuloista tulee tukirahoista. Tämä on epäterve järjestelmä, mutta siihen on vaikea puuttua saamatta suurta joukkoa vihollisia niskaansa. Systeemin romuttaminen merkitsisi viljelijöiden konkursseja ja suuri joukko tähän liittyvää mittavaa byrokratiaa pyörittäviä virkamiehiä joutuisi saman tien työttömäksi. Sekin olisi hyvä, jos pinta-alaan pohjautuvan tukijärjestelmän sijasta painopiste laskennassa siirtyisi enemmän maan käyttöön, satoon ja sen korjuuseen. Nythän on monesti samanterkevää, tuleeko satoa ja samantekevää mitä sillä sadolla tehdään.


Tähän tukijärjestelmään liittyvä byrokratia on niin laaja ja monimutkainen että moni viljelija joutuu palkkamaan asiantuntijan tekemään tukihakemukset. Tukijärjestelmään voi liittyä hullunkurisia vaatimuksia ja seuraamuksia. Aikoinaan aloittaessamme mehiläistarhauksen luomutilana, tarkastaja vaati, että meidän olisi pitänyt selvittää kaikkien 3 km:n säteellä olevien naapureiden käyttämät kemialliset torjunta-aineet ja myrkytysaineet. Kieltäydyimme. Onneksi tämä vaatimus on nyt poistettu. Eräänä päivänä kun emme olleet paikan päällä oli innokas tarkastaja kiivennyt puutarhaamme ympäröivän kaksi metriä korkean aidan yli päästäkseen tarkastamaan puutarhaamme. Aidan vauriosta oli pääteltävissä myös se, että tarkastajan housut olivat saaneet vaurioita. Emme ole enää virallinen luomutila, tukia emme hae, eikä tarkastajia enää käy häiritsemässä. Viljelymenetelmiämme emme ole muuttaneet ja viljelymme on nykyisin EWB (Ecological Without Bureaucracy). Idealismistahan tässä on kyse, mutta mielestäni nykymaailmassa on idealismin puutetta. Meitä vinksahtaneita vihreitä höperöitä saisi olla enemmänkin.


Ruoan hankinta on ihmisen elämän peruselementtejä. Miten kunnioitus ruoan hankintatyötä kohtaan voidaan palauttaa, kun ruoan hinta ja ruokakulut ovat niin alhaiset, että ne ovat vain murto-osa ihmisten menoista. Kaupunkilaisille tämä tukijärjestelmä onkin tärkeä, koska ruoan hinnan nostaminen sen todelliseen arvoonsa tekisi eläminen kaupungeissa monelle vaikeaksi.


Korkeateknologia ja kilpailukykyinen teollisuus, johon nykyinen yhteiskuntapolitiikka pyrkii, suosii ja jopa edellyttää kaupunkilaistumista. Tehokas logistiikka on helpompi ylläpitää kasvukeskuksissa. Tukijärjestelmä on loppujen lopuksi tulonsiirtoa kaupungeista maaseudulle tarkoituksena ylläpitää kaupunkilaistumisprosessia. Yleisesti uskotaan että tukijärjestelmä auttaa pitämään väestöä maaseudulle mutta vaikutus onkin usein päinvastainen, jos ei ole suurviljelijä. Suurtilojen suuret velat yhdessä tukijärjestelmän kanssa pitävät suurviljelijät sorvin ääressä. Tulonsiirto kaupunkilaisväestöstä maaseudulle onkin tavallaan modernia maaorjuutta. Ilmiö on maailmanlaajuinen. Viljelijät tuottavat raaka-aineet elintarviketeollisuuteen joka globaalisesti katsottuna on maailman suurin teollisuus.


Suomi on osa EU:ta ja kaikissa muissakin EU-maissa tuetaan maanviljelyä. Kun tuotteet liikkuvat vapaasti EU-maiden välissä, on ymmärrettävää, että tukijärjestelmään on vaikea puuttua. Tietääkseni Ranskassa on eniten haluttomuutta tukien vähentämiseen. Ranskan byrokratia on pahamaineinen mutta kyllä suomalaiset virkamiehetkin osaavat olla innokkaita. Käytyäni muutama vuosi sitten Italiassa minulle selvisi, että paikalliset luomutilat saivat käyttää tuhoeläinten torjuntaan kuparisulfaattia, vaikka samaan aikaan se oli kielletty Suomen luomuviljelyssä. Tämä tietenkin vääristää kilpailua.


Ammattimainen puutarha- ja marjaviljely on työvoimapainotteista viljelyä. Jokainen sillä alalla toimiva tietää kuinka vaikeata on saada työvoimaa varsinkin kesäisin, kun tarve on suurimmillaan. Suomalaisia ei nykyisin saa pellolle ”ryömimään” (se nyt vain on tosiasia) ja monet tilat ovat riippuvaisia ulkomaisista kausityöntekijöistä. Tässä mielessä ihmetyttää joidenkin tahojen nuiva suhtautuminen ulkomaalaisiin työntekijöihin. Tästä tulee mieleeni 50- ja 60-luku, kun suomalaiset lähtivät Ruotsiin paremman rahan perässä rakentamaan Ruotsin hyvinvointivaltiota. Olemme tavallaan nyt samassa asemassa ja tarvitsemme ulkomaalaisia työntekijöitä hyvinvointiamme ylläpitämään. Muuten saattaa käydä niin, että suomalaisista mansikoista ei enää voida nauttia. Ovathan suomalaiset mansikat paljon maukkaampia kuin italialaiset.

Itse en ymmärrä, minkä takia turvapaikanhakijat pidetään toimettomana pakolaiskeskuksissa odottamassa turvapaikkapäätöstään. Mielestäni turvapaikanhakijat tulisi ohjata työelämään ja perehdyttää heidät oikeuksiinsa jotka heillä on työntekijänä Suomessa sekä samalla myös Suomen työmarkkinalakiin. Ei siitä aiheutuisi ainakaan mitään vahinkoa, olipa päätös turvapaikasta myöhemmin mikä tahansa.


Se mihin tässä vaiheessa mielestäni kannattaisi panostaa, maaseudun elävöittämistä ajatellen, on suosia pienimuotoista ja erikoistunutta vilelyä. Esimerkiksi osa-aikaista viljelyä, johon on liitetty palkkatyö muualla tai etätyö kotona. Viljelyn ei tarvitse olla suurta ja kunnianhimoista, minkä taas nykyinen markkinatalouden ajattelutapa vaatii. Jo se, että viljelee osan ruoastaan omassa puutarhassaan on askel oikeaan suuntaan. Ainakin se näyttää lapsille mistä ruoka tulee. Jos ei ehdi leikata nurmikkoa niin voi lohduttautua, että hyödylliset pölyttävät hyönteiset pitävät rehevästä nurmikentästä. Panostamalla pienviljelyyn saadaan samalla monimuotoisuutta lajikkeisiin, koska pienviljelijät erikoistuvat usein erityistuotteiden viljelyyn. Oletettavasti pienviljelijät käyttävät vähemmän kemiallisia torjunta-aineita, sillä heitä ei kiinnosta massatuotanto.


Antamalla lapsemme osallistua viljelyyn, kirjaimellisesti tonkia mullassa, vahvistamme heidän immuunijärjestelmäänsä. On tieteellisesti osoitettu, että näin lapsille tulee vähemmän allergisia sairauksia.


Me suomalaiset pelkäämme kovasti epäonnistumista. Tämä on ikävä este ennakkoluulottamalle kokeilulle. Hävettää jos epäonnistuu. Tämä alemmuuskompleksi on vaikea asia, mutta pitäisi ymmärtää, että menestykseen liittyy myös epäonnistumisia. Voin kertoa oman esimerkin: vuosia sitten aloitin viiniköynnösten viljelyn avomaalla. ”Tyhmyyttäni” ja ”asiantuntijoiden” neuvoja noudatten istutin pari tuhatta tainta keskieurooppalaisia lajikkeita, jotka kaikki kuolivat parin vuoden sisällä. Nyt tiedän mitkä lajikkeet pärjäävät meidän oloissamme, mutta meni siinä muutama opinvuosi turhaa työtä tehdessäni.

Kannattaisi miettiä myös osakeyhtiömuotoista toimintaa, jossa henkilökohtainen riski on pienempi. Viljely osakeyhtiömuodossa on suhteellisen harvinaista Suomessa. Kyseeseen voisi tulla tilakohtaiset pienet osakeyhtiöt. Turha haaveilla pörssiin listautumisesta. Onhan epävarmaa sijoittaa toimintaan joka on täysin riippuvainen tukirahoista.


Joitakin uusia ajatusmalleja on tulollaan markkinoinnissa. Suoramyynti tiloilta ja REKO-myynti ovat tulleet vaihtoehtoisina myyntikanavina mutta, pysynevät pienimuotoisina myyntimuotoina ja myyntimenestys on paljolti riippuvainen tuotantopaikan sijainnista. Verkkokauppa antaa myös mahdollisuuksia. Itse olen kuitenkin kokenut, että moni ihminen kaipaa sitä sosiaalista ihmiskontaktia kaupanteon yhteydessä. Olenkin miettinyt, että onkohan verkkokauppa mielenterveyden kannalta ihan terveellinen kauppamuoto pitkässä juoksussa. Silloin kun tilamme on osallistunut ”avoimet ovet”-päiviin on menestys ollut suuri sekä yleisömäärän että myynnin osalta.


Jonkinlainen uusi kooperatiivien liike murtamaan isojen kauppaketjujen monopoli ei olisi pahitteeksi. Viljelijä on huonossa neuvotteluasemassa suurten kauppaketjujen edessä. Kaupan hyllyn tavarahinnasta vain murto-osa tulee alkutuottajalle. Mitä on tehtävissä, jos tukkuliikkeen edustaja sanoo, että jos ei tarjouksemme kelpaa, niin tuomme ulkomailta halvempaa? Luulisi että, maanviljelijät olisivat kiinnostuneita uusista ajattelutavoista, kun heidän tuntipalkkansa on laskelmien mukaan keskimäärin alle 3 euroa. Mielenkiintoisena kokeiluna on sadon ennakkomyynti kuluttajalle, jolloin viljelyyn vääjäämättä kuuluva riski jakautuu viljelijän ja kuluttajan kesken. Esimerkiksi kuluttaja ostaa määrätyllä summalla nimikko-omenapuunsa sadon etukäteen.

Itse olen pohtinut että myisin viiniköynnösrivin osakkuuden niin, että ostaja saa sadon ja voi tehdä siitä oman viininsä. Ideaa pitää vielä kehitellä, mutta tiedän että Ruotsissa tällainen idea on toteutettu.


Perinteinen vaihtokauppa on ihan hyvä asia, mutta siinä voi verottajalla olla jotain sanomista, ainakin jos kyseessä on laajempi ja kirjanpidollinen toiminta. Maatilamatkailua voisi kehittää. Se vaatii yhteistyötä, mikä ei aina ole helppoa, esimerkiksi viljelijän ja majoitusta ja kestitystä hoitavien tahojen välillä. Ulkopuolinen organisoiva taho, esimerkiksi matkaoppaat, voisivat tässä olla tärkeässä roolissa.


Maaseudun väestö on perinteisesti sisukasta porukkaa, joka ei ole kovin innokas menemään ”luukulle” hakemaan apua. Mielestäni meillä ei ole varaa menettää tämän ahkeran väestöosan työpanosta. Uskallan väittää, että kaupunkilaistumisprossessin myötä tapahtuu populaation degeneroitumista. Työttömyys maaseudulla on nykyisin alhaisempi kuin kaupungeissa. Tämä johtunee siitä että työttömät hakeutuvat kaupunkeihin ei vain työtä etsimään vaan myös koska elämä työttämänä on paljon helpompaa kaupungeissa kuin maaseudulla. Onhan kaupungeissa kaikki palvelut lähellä ja autoa ei tarvitse välttämättä omistaa.


Poliitikot voivat päätöksillään vaikuttaa maaseudun tilanteeseen. He ovat kuitenkin riippuvaisia äänestäjistä ja kun yli puolet äänestäjistä asuvat kaupungeissa, niin tulevaisuus ei näytä ruusuiselta maaseudun väestön kannalta. Uusi jumala, jota palvellaan valtapolitiikassa, on vientiteollisuus. Miksi raataa viljelijänä, jos paljon helpommalla pääse palkkatyöläisenä kaupungissa? Ihmisluonne on pohjimmiltaann itsekeskeinen. Masedudulla on ainakin aikaisemmin ollut tätä egoismia hillitseviä voimia kuten vaikutusvaltainen kirkko, syvä uskonto sekä riippuvuus luonnosta, hyötyeläimistä, sääolosuhteista, perheenjäsenistä, kyläyhteisöstä ja talkoista. Kaupunkilaiskulttuurissa on näitä itsekkyytä hillitseviä tekijöitä vähemmän ja palvelut ovat helpommin saatavissa. Mutta viime aikoina on tätä itsekkyyttä kyllä levinnyt maaseudullekin, ainakin talkoita järjestetään yhä harvemmin.


Vaikka väitetään että vastakkainasettelua maaseudun ja asutuskeskusten välillä ei ole, niin kyllä intressit ovat paljolti erilaiset. Uusliberalismin ajattelutavan mukaan annetaan markkinavoimien ohjata kehitystä. Tällöin nykyinen kehitys jatkuu. Aikoinaan eräiden kommunustiliikkeiden harjoittamat väestön pakkomuuttaminen maaseudulle ei myöskään ole ratkaisu. Ratkaisun löytäminen ongelmaan vaatii syvempää pohdintaa ja ehkä radikaalejakin toimenpiteitä. Kannattaa pitää mielessä, että suurempien kriisien sattuessa on kaupunkilaisväestö usein alttiimpi häiriölle kuin maaseudun väestö. Olipa tässä sitten kyse talouskriisistä, sodasta tai pandemiasta. Kun pörssi romahtaa, niin se ei liikuta maaseudun mummoja jotka istuttavat perunoitaan, kuten he ovat aina tehneet.


Surullisinta on todeta, että valtaenemmistön ei ole tarvetta kuunnella maaseudun ääntä. Sekä poliittiset päättäjät että vaikutusvaltaisimpien äänenkannattajien toimitusjohtajat ovat metropolien lapsia. He voivat turvallisesti kääntää selkänsä maaseudulle.

Olisiko antiikin ajan filosofi Platonin ajatus siitä, että kansa ei ole pätevä ohjaamaan yhteiskuntaa vaan että sitä tehtävää pitäisi hoitaa viisaat, ajankohtainen?


Fredrik Koivusalo

Osa-aikainen puutarhaviljelijä


Taimintie 8

Verkstrand

25630 Särkisalo


p. 0500 860545